Anne Pässilä/ Tutkivan teatterin prosessin aikana 2005 – 2006 kirjoitettu matkapäiväkirja, jossa tarkastelen kasvattajan ja kasvatettavan välisessä suhteessa ilmenevää alistavaa vallankäyttöä. Matkapäiväkirja on fiktiivinen kurkistus tutkivaan työasenteeseen teatterin tekemisessä.
1 Tutkimusprosessin lähtökohta
Tämä voi olla kertomus naiiviudesta. Sinisilmäisyydestä. Tämä on tarkoituksellinen matka siihen mitä olen pitänyt taistelun arvoisena. Mitä siitä on jäänyt jäljelle? Jatulintarhassa liikkuessani ihmettelen, miten todellisuus muuttuu. Miten argumentaatiokoodit muuttuvat? Miten kulttuuriset skriptit muuttuvat? Miten itse muutun? Miten näkemiseni muuttuu? Pelaan kuurupiiloa Jatulin tarhassa sen kansaa mistä on puhe ja se mistä puhutaan on tietenkin oleminen. Jään kiinniottajaksi:
”Ulle dulle dof
Paradigma poks.
Kinkkelaade koffelaade
Ulle dulle dof.
Saako tulla?”
Lähden etsimään, ensimmäisen kaarten jälkeen en enää näe taakseni enkä tavoita sitä, mikä äsken oli läsnä. Liikkuessani eteenpäin maisemaan avautuu kuvia, joita äsken en arvannut siinä olevan. Enkä tiedä mitä seuraava kaarre tuo eteeni. Nyt näen ahtaan kuvan päähenkilöstä: keski-ikäisestä naisesta, joka kamppailee selvitäkseen hengissä Pyhän ja Karkean arvoituksessa seuraavaan päivään. Miksei hän pysähdy näkemään? Jonkun tässä on suruttomana ravisteltava kanssakulkijaa.
Onko tämä tutkimus? Kenen tekstiä minä kirjoitan? Aloittaessani tutkimisen luulin tarkastelevani kasvattajan ja kasvatettavan välisessä suhteessa ilmenevää alistavaa valta. Esioletuksenani oli, että kasvattajan kontrollin tarve syntyy suhteessa kasvatustapahtuman toiseen osapuoleen, kasvatettavaan. Muistelutekniikan analysoinnista nousee esille kulttuurinen naiskuva, jonka kukin sukupolvi saa ruumiiseensa annettuna ja luonnollisena merkitysjärjestelmänä. Autoetnografisessa tutkimusprosessissa olen liikkunut hermeneuttisessa kehässä havainnoiden esioletusta ja siinä tapahtuvaa muutosta. Olen havainnoinut kasvatussuhteessa ilmeneviä eleitä, asentoja ja äännähdyksiä. Paikallistan itseäni reflektoiden itseäni, olen uudessa paikassa ihmettelemässä ja ympäristö näyttäytyy loputtoman kiinnostavalta. Kysymykset rakentavat ymmärtämisen polkua. Vastauksen löytäminen ei ole ymmärtämistä, vaikkakin se kyllä aika ajoin helpottaa prosessissa olemista. Kysymyksien, ristiriitojen ja epävarmuuden kanssa oleminen rakentaa ymmärrystä enemmän kuin oikeassa oleminen ja yhden totuuden tavoittelu. Minua puhututtaa kipu ja oivallus, joka mahdollisesti syntyy raja-alueella. Tunsin vapautuksen havaitessani oman autenttiseksi luulemani kulttuurisena esittämisen tapana: kyse ei ole päähenkilön yksityisestä tragediasta vaan naissukupolvien maailmassa olon variaatioista. Elämän dramaturgiaan liittyvät peripetit ovat ihmisyyden ja itsen ymmärtämisen peileinä. Voi olla vapauttavaa tiedostaa oma yksityinen ja intiimi julkiseksi ja kulttuuriseksi.
Tutkimuksen raportointi on kertomus. Tämän kertomuksen päähenkilöllä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä minun kanssani. Taikka ei ainakaan paljoa. Tekstissä on neljä sirpaloitunutta kokemusta kasvattamisesta ja kasvatettavan olemisesta siis yhteensä kahdeksan kuvakulmaa alistavan vallan ilmenemiseen. Kuvakulmat rakentuvat (1) kasvattajan ja (2) kasvatettavan puheesta, (3) kasvattajayhteisön diskurssista ja (4) mediapuheesta. Olen kerännyt aineiston elo- ja marraskuun välisenä aikana. Kuvallinen tutkielmani rakentuu montaasina, johon olen evokatiivisen kirjoittamisen metodilla analysoinut aineiston, ja dramatisoinut siitä tekstiä ja kuvaa yhdistävän videoteoksen. Evokatiivinen kirjoitusprosessi viittasi kaaoksen, häpeän ja pelon kokemukseen, joista jokainen jakautui omaksi suunnaksi ja täyttää tekstin reunoilta keskiöön kiertävällä loputtomalla liikkeellä. Keskiö on vielä tavoittamattomissa, tästä kohtaa tarkasteltuna se on sivussa. Niin kuin minäkin. En vielä tiedä koskeeko tämä kirjoitus minua, ja mitä tekemistä sillä on minun kanssani. Tunnemmeko ylipäätään toisiamme? Päähenkilön kautta näyttäytyvistä kokemuksista muuntuu tekstuaalisia variaatioita, todellisia ja kuvitteellisia, jotka täyttävät päähenkilön hahmon. Päähenkilön hahmossa ilmenee viittauksia todellisuuteen mutta vain viittauksia. En anna päähenkilölle nimeä. Mikä sinun nimesi on? Ehkä päähenkilöllä on sama nimi kuin sinulla.
Päähenkilö kulkee kehää ja tavoittelee keskiötä kokien olevansa hieman sivummalla, sivussa. Hän toistaa liminaalisuutta, kokee sen olevan tarpeellinen. Ja tiedostaa samalla kiduttavan paikan, joka vaikuttaa mielialan laskuun ja aiheuttaa sivullisen tai ärtyneen olon, hiivuttaen toimintatarmoa. Hän huomaa ajattelevansa: Minä en enää osaakaan mitään, eikä jaksa nousta ylös aamuisin sängystä, iltaisin hän ei saa unta, yöt hän hikoilee. Joka ilta hän katsoo televisiota niin kauan kuin tulee ohjelmia, maanantaisin tulevia Ylen opetusohjelmia hän vihaa: Köyhyyden kuvat. Osa 2/3. Kammottavaa dramaturgiaa havaita olevansa Köyhyyden kuvissa episodissa kaksi ja tietää, että tarina päättyykin Köyhyydessä. Eikä esimerkiksi Kauniissa ja Rikkaissa tai edes Tosi-Teeveessä. Hän hikoilee ajatellessaan sitä, että kohta hänen pitäisi nukahtaa. Ennen nukahtamista voit kuulla hänen ajatuksensa:
2 Ruumis ja häpeä – Kun kukaan ei sanonut päivää
Katso, tämä on minun tarinani, tunnistatko sinä itseäsi siinä? Voit tarkastella tarinaa johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti, irrottaa itsesi elämyksellisestä tavoistasi katsoa. Ensimmäiseksi minä haluan näyttää sinulle kuvan viisivuotiaasta tytöstä. Eletään seitsemänkymmentä lukua. Muistatko kun muutettiin mummilan yläkerroista alivuokralaishuoneista hienoihin elementtikerrostaloihin lähiöihin Mukkulaan, Tapiolaan, Liipolaan tai Kontulaan. Kolmikerroksiset kerrostalot olivat valtavan suuria, ne olivat pilvenpiirtäjiä. Niissä eksyi hetkessä. Sisäänkäyntejä oli monta, ainakin kolme. Rappuja yhdisti maan alla kulkeva käytävä. Kerran kuvan viisivuotias tyttö vie isälle makkaraa saunaan ja eksyy käytävässä. Menee eteenpäin ja ovi oven jälkeen avaa uuden käytävän, jossa on uusia ovi. Yrittää takaisin sinne mistä lähti liikkeelle, kotiin. Ja ovet vain jatkuvat loputtomiin.
Nyt minä en tiedä missä olen. Minä en pääse sinne minne olin matkalla enkä osaa enää takaisinkaan. Alan huutaa.
Vaikka isä sanoi, ettei Jumalaa ole olemassakaan niin kuvan viisivuotias tyttö huutaa varmuuden vuoksi niin kovaa, että arvelee Jumalankin kuulevan. Ajattelee, että se Jumala sitten armahtaa pienen eksyneen tytön, että eikös se ole jumalten pääsääntöinen tehtävä, armahtaa. Kuullevatko jumalat? No, ainakin Juutilaisen Rouva B-rapusta kuulee. Onneksi maailmassa on Juutilaisen Rouvia, ja hetki armoa. Sininen nailoninen aamutakki yllään Rouva pelastaa eksyneen kotiin. Myöhemmin kuvan viisivuotias tyttö oppii kulkemaan käytävillä ja sanoo ääneen muille nauravansa eksymiselle mutta oikeasti ajattelee, että on syytä suhtautua epäilevästi käytäviin. Ei pitäisi luotaa yhteenkään vieraaseen kellariin. Kestää harvinaisen pitkän aikaa saada rakennettua hyvä ja luotettava suhde suljettuihin oviin.
Koputan ja koputan. Kun kukaan ei sanonut päivää hän liukui keskiöstä reunalle, putosi näkymättömäksi. Unohti nimensä ja katosi. Kun kukaan ei sanonut näkemiin. Päähenkilö kuiskaa: ”Sanon päivää ja kukaan ei ole vastannut siihen enää vuosiin. Tiesitkö, että minulla on suljettu maailmankaikkeus sisälläni ja siellä asuvat tummuus ja vaaleus. Olen yrittänyt suojata itseäni rakentamalla omiani, kuvittelemalla totta. En ole varma mistä alkaa kuviteltu kokemus ja mistä todellinen kokemus, sillä ei ole merkitystä. Kokemuksenihan on koko ajan tässä ja samanaikaisesti toisaalla. Kokemus on jatkumo katkelmia, loputonta variaatiota minuun merkkaantuneista liikahduksista. Kertoessani tätä sinulle rakennan itselleni aivan uuden, ennekokemattoman tietoisuuden. ”
Häpeän rajalla kokeminen on aistimellista ja mielen kuvastossa tapahtuvaa. Kokemuksen kuvaaminen kielellisesti on aistimellisen muuntamista uudenlaisiksi symboleiksi, käsitteelliseksi järjestelmäksi. Miten puhua ymmärrettävästi asioista hävittämättä autenttista omaa kokemusta? Kukin yhteisö ja yleisö tarvitsee omanlaisen käsitteellisen tulkinnan ja puhetavan. Tutkija bell hooks puhuu häpeän rajan ylittämisestä. Keskiössä olemisen kokemus on itsessä olemisen kokemusta autonomisen ja autenttisena. Reunalla olemisen kokemus on oman muiston, tunteen, kokemuksen, kehollisen toiminnan, aistimuksen ja tarinakerrostuman lainaamista ja uudelleen rakentamista. Tämän itsen kerroksen havaitseminen ja näkyväksi tekeminen on ainutlaatuista taiteessa tapahtuvaa tietämistä ja tiedostamista, liikkumista omissa rajoissaan, liikehtimistä turvallisen ja turvattoman raja-alueilla. Näissä raja-alueen kerrostumissa autenttinen kokemus rakentaa yksityisen ja intiimin kokemuksen yleiseksi kaikille avoimeksi. Minua ei ole ilman häpeän kokemuksen varjoa. Ilman sitä luulee tietävänsä. Rajapinta mahdollistaa tiedon paradoksin: että ei tiedä ja että ei-tietäminen on laajentuvaa tietoisuutta. Häpeän kokemuksen kautta tietämisen painolasti kevenee. Häpeän tila on salainen, omalta ja muiden katseelta suljettu. Häpeän kanssa dialogiin astuminen antaa sille uusia merkityksiä ja muuttaa sen painoarvoa. Se on osa itseyden tiedostamista ja oman identiteetin laajentamista. Naiskuvaston tarkastelu helpottaa tietä tasa-arvoisemmalle ja vastavuoriselle kohtaamiselle nykyhetkessä. Jokainen tiedostava ele rakentaa näkevämmäksi ja herkemmäksi, paljastaa minua itselleni.
Mitä jos paljastun itselleni sivulliseksi? Millainen on elämisen arvoista elämää? Elämästä suoriutumisesta on tullut vakavaa elämänpolitiikkaa. Se pitää sisällään lukuisa valintoja ja vaihtoehtoja. Osa niistä on tietoisia pyrkimyksiä ja osa vahingon laukauksia, tahattomia lipsahduksia. Elämän suorittamisessa tärkeintä on olla ensimmäinen, saavuttaa aina enemmän ja pyrkiä. Mitä jos kasvun, kilpailun ja kehittymisen ajatus kääntyy itseään vastaan? Yksilöllistyminen ja henkilökohtainen kamppailu elämänhallinnasta ja arvostetusta elämänpolitiikasta on synnyttänyt illuusion: yhteiskunnan rakenteissa olevat ilmiöt typistetään yksilön hallitsemattomaksi elämänpolitiikaksi. Elämänpolitiikan määrittäjinä olisi asema työmarkkinoilla, koulutus, kulutus ja median kautta näkyväksi tuleminen. Mitä jos minuus ei tule näkyväksi näissä kerrostumissa? Lakkaako se olemasta olemassa?
Päähenkilö tulee lähemmäs sinua, istuu vastapäätäsi. Katso, hänellä on toinen kuvaa. Päähenkilöllä on kuvassa vaaleanpunainen alushame. Kuva esittää lasta. Lapsen mielestä alushame näyttää balettitanssijan puvulta. Lapsi on asettautunut siten, että televisiokin näkyy kuvassa. Olohuoneessa on lapsi ja kuvaa ottava äiti. Lapsi asettautuu pitkään kuvaan. Hän rakentaa kuvaan haluamaansa maailmaa, laittaa hartiahuivin nojatuolin käsinojalle ja päättää: ”Se on jäänyt siihen lennokkaan notkeasti ja huolettomasti. Kuvassa esiintyvä tyttö on kenties juuri tanssinut ja heittänyt huivinsa tuolille. Kuvan tyttö lausuu oma keksimäänsä runoa ja laulaa. Hän on myös missi, painija, kuningatar, kirvesmies ja mahdottoman viisas. Sen lisäksi hän osaa lypsää ihan oikeata lehmää” Tämä kuva on päähenkilön äidin albumissa. Katsoessa sitä päähenkilö muista, että haluaa olla esittämänsä. Oikeasti päähenkilö tunsi, ettei ollut sellainen notkea, letkeä, lennokas ja keveä. Kuuntele mitä hän sanoo sinulle: ”Minussa oli tonneittain betonia ja suljettujen ovien takana elävää salaisuutta. Minä halusin olla keveä, kuitenkin olin niin raskas. ”
3 Näkyväksi tekeminen
Progressiivisen pedagogiikan retoriikkaan kuuluvat tarkastelupisteet vapaudesta, itsemääräämisoikeudesta, valinnoista ja itseilmaisusta. Ne ovat samankaltaisia sankarikertomuksia, joiden pääosassa on patriarkaalinen vallasta taisteleva valkoihoinen heteromies. Missä kohtauksessa sankarikertomusta päähenkilö paljastuu? Maskuliininen katse vaikuttaa kulttuurissamme siihen miten tulemme näkyviin seksuaalisina, sukupuolisina, rodullisina, sosioekonomisina olentoina. Paras ja toimivin manifesti olisi lopusta avoin alati täydentyvä kertomus, jolloin kaikki joutuvat olemaan hereillä ja valppaina. Byrokraattiseen staattiseen hierarkiaan ei ole mahdollista jäädä sillä keskiössä on subjektin identiteetin rakentuminen itsereflektiivisten narratiivien avulla, jolloin omat fyysiset ja mentaaliset rajat muuttuvat. Feminiinisen ja maskuliinisen, lokaalin ja paikallisen, tekijän ja yleisön, faktan ja fiktion sekä kielen ja kuvan rajat liukenevat. Tutkivassa teatterissa ilmennetään näitä rajattomia mahdollisuuksia, tavoitteena on haastaa ja synnyttää taiteellista, toiminnallista ja käsitteellistä vuorovaikutusta ajassa olevista ilmiöistä yhteisön jäsenten kesken, olla osasena muuntamassa sivullisuuden ja osallisuuden kenttiä. Se voi, niin halutessamme, mahdollistaa moninaisen kulttuurisen toiminnan. Sivullisuuden kokemus omana henkilökohtaisena valintana, hiljentymisenä tai virtaan heittäytymisenä on eri asia kuin alisteinen sivullisuus sivulle joutumisena. Pelottavimpia ovat toimintamallit, jotka esittäytyvät tasa-arvoisina, mutta toteutukseltaan ovat piilevästi alistavia, niissä asianosaiset kokevat häpeän omista ajatuksistaan ja reaktioistaan. Tutkivan teatterin diskurssissa on mahdollista pohtia maailman muuttamisen vaikeutta ja sitä, missä suhteessa maailmaa on muutettavissa. Taiteen performaatioissa voi analysoida maailmaa kehollisena ja fyysisenä toimintana.
Kun päähenkilö sanoo päivää ja kukaan ei ole vastannut siihen enää vuosiin niin miten hänen minuus tulee nähdyksi? Mitä jos minun ruumiini on poissa, kadonneena ohituksiin ja pois katsomiseen. Tietoisuus itsestä on silloin rautatieaseman odotushallissa olemista. Kokonainen naiskuvasto ja kulttuuri elää ei-paikoissa, kohtaamisen tiloissa missä ei ole odotettavaa pysähtyä: Täytyy mennä eteenpäin, koska jossain muualla voi olla se hetki missä olisin enemmän. Ympäristö on täynnä viestejä, kuvia, merkkejä, koodeja, kartastoja, teknologisia laitteita, verkostoja, eikä kukaan ehdi vastaamaan päähenkilölle kun hän sanoo: ”Päivää”. Niinpä pelon ja häpeän tieto tunkeutuu syvemmälle, jonnekin pallean, omantunnon ja moraalin alle, aivan käyttäytymisnormien ja kansallisten myyttien väliin. Siinä ne ovat tiukasti kiinni jokaisessa päivässä, jokaisessa liikahduksessa. Tutkimuksessani yritän tehdä pelkoani ja häpeääni näkyväksi itselleni, se saa tulkinnan, toisen äänen. En kerro sanoilla häpeästä sillä taiteellinen teos ei voi olla merkityksin poiskatsottu tai valmiiksi koettu. Tulkinta tekee omasta yksityisestäni yleisen. Vapaan tilan tulla ja tarttua siihen kohtaan mikä kutakin kiinnostaa. Minun käden jälkeni ei ole enää yksinomaan kertomusta minusta. Se on samalla tapaa koettavaa minulle kuin on vastaanottajallekin, sillä tekijä ei voi ymmärtää tekemäänsä loppuun, silloinhan se ei enää olisi tekemisen arvoista, sillä silloinhan se olisi jo tehty.
Päähenkilö kulkee kehää, joista näimme jo kaksi kuvaa lapsuudesta. Pääseekö hän koskaan perille? Tätä kohtaa et ole vielä nähnyt. Kuvittele, että hän kävelee mummon kanssa pääsiäisjumalanpalvelusta mummolaan. Ennen pitkäperjantaista jumalanpalvelusta päähenkilöstä piti tulla lähetyssaarnaajaa, mutta kirkossa Pastori vain puhui ja puhui, sekavia sanoja synnistä ja helvetistä, katumuksesta ja kärsimyksestä. Miten se tuommoisia puhuu? Eikö Pastori näe iloista enkelijoukkoa seurakuntasalin katossa. Miten kauniisti ne hyppivät orrelta orrelle, kurkkivat ja katoavat! Miksei enkelten nauru kuuluu saarnastuoliin? Kirkonmenojen jälkeen Marttojen tarjoama tiikerikakkukaan ei auta. Loputon virren veisuu oli uuvuttanut päähenkilönkin aisteja, hän ei enää kuullut niin kirkkaasti. Päähenkilöltä meni kokonainen lapsuus ja osa nuoruutta vihatessa niitä, jotka olivat sotkeneet hänen kuvaansa siitä mitä todellisuudesta on ymmärrettävissä. Tai oikeastaan koko todellisuuden, joka oli ehyt kunnes tuli kyse sen ymmärtämisestä. Ymmärtämisen tarve rikkoi päähenkilön mielenkuvan eheyden. Ja tietysti, näin jälkikäteen ajateltuna tuo viha oli oikeutettua. Sen voimasta hän kasvoi muuksikin kuin kiltiksi. Aluksi hän vihasi Pastori, joka oli piilottanut hyvät enkelit. Seuraavaksi hän vihasi Opettajaa, joka ei rakastanut yksinomaan häntä. Hän vihasi Opettajan katsetta silloin kuin se ei kohdistunut häneen. ja silloinkin kun se kohdistui häneen merkaten hänet sieväksi ja kiltiksi. Useimmiten Opettajan mukana kulki Vartija, joka antoi normatiivisia malleja: ”Istu selkä suorassa.” Peittääkseen Hän vaikutti usein hyvin varmalta. Istui selkä suorassa mutta heilutteli käsiä suuresti ja puhui kovalla äänellä. Pyrki haastamaan annetun ja luonnollisen. Sanoi aina suoraan mitä oli mieltä. ”Mitä ihmeen evankeliumia ja talousoppia tuollainen oleminen on? Mikä oikeus sinulla on pilkata Jumalan luomaa järjestystä?” Eihän se ollut Jumalan luomaa vaan ihmisten rakentamaa tapaa uskoa siihen mikä on oikein. Useimmissa tavoissa näyttäytyy heteronormattiivsuus. Niinpä hän sai syyn vihata myös Miestä ja peitti kaiken rakkauden menettämisen pelosta. Ja miten monet kerrat hänet hyljätäänkään! Sitä ei voi kertoa, ettet pahoita mieltäsi ja murru suruun. Toisaalta kertaakaan hän ei jäänyt yksin, aina oli jonkun keho lähellä häntä, mutta se ei auttanut siihen häpeään, joka hänessä kasvoi. Joku sanoi hänelle, että ei hän ole hullu eikä edes erikoinen vaan ihan tavallinen vaan. Kylläpä olikin lohdullista kun hän on koko elämänsä rakentanut kuvaa itsestään erilaisena, ainutkertaisena, uskomattomana, vahvana, viisaana ja kauniina. Istunut selkä suorana, toteuttanut häneen painettua eetosta. Ja pelännyt ja peittänyt heikkoa, kavalaa, katalaa, kieroa, ahnetta, rumaa ja pettävää. Nehän olivat kuin parhaat rakastavaiset kietoutuneena toisiinsa, lähtemättömissä toisistaan. Pastorin, Opettajan ja Miehen jälkeen tuli ääretön joukko kohtaloita, joita vihata vieläkin enemmän. Ne päähenkilö muistaa tuntiessaan kipua lyödessään muita, mutta hän ei aina tavoita kipua. Siksipä hänen on lyötävä uudelleen. Kukaan ei olisi uskonut hänen olevan väkivaltainen, niin tavallinen ja kunnollinen ihminen. Eikä kait hän ollutkaan, eihän hän satuttanut häpeällään muita kuin itseään. Näin hän väitti. Hän ei pystynyt katsomaan sitä mitä hän heijasti lapsiinsa, äitiinsä, isäänsä, mieheensä, ystäviinsä tai oppilaisiinsa. Hänen onnekseen kukaan muukaan ei pystynyt katsomaan tai ei halunnut. Kunnes tuli tämä ja hän aloitti muistamisen: Häpeän myötä näen kirkkaammin.
Yritän nyt hakea itselleni rehellistä ja selkeää näkymää alistamisesta. Tavoittelen kokemusta siitä, että havaitsen itseni haluamasta ja pelkäämästä alistamista. Oletan kokemuksen sisältävän tietoa, miten käytän valtaani. Uusinnanko minä eleilläni ja teoillani jotakin vai olenko itse poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen alistamisen kohteena, airuena sosiaalistamassa itseäni ja toisia sivullisia? Sen tiedostaminen synnyttää häpeää ja haluaisin nähdä itseni parempana.
Alistava valta on taloudellisen riistämisen ja fyysisen pakottamisen lisäksi kulttuurista ja symbolista. Symbolisen vallan diskursseissa vallankäyttäjällä on valta merkitä, osoittaa ja luokitella joku tai jokin tietyllä tavalla. Stereotypistäminen on luonnollista symbolisen väkivallan harjoittamisessa. Stereotypistämisessä henkilö yleistetään muutamaa piirrettä liioittelemalla ja yksinkertaistamalla: sitä käytetään hyväksi ”kahtiajakamisen ” strategiana. Sillä halkaistaan normaali ja hyväksyttävä omaksi ryhmäksi ja epänormaali sekä epämiellyttävä omakseen, pyrkimyksenä poistaa kaikki epämiellyttävä ja rasittava järjestelmästä. Alistaminen kätkeytyy sääntöihin, normeihin, lakeihin, joiden avulla perustellaan käytänteitä ja ylläpidetään rakenteita. Kaikki osapuolet leikkivät kiltisti tässä pelissä. Toivoen, että heidän kohdalleen ei tulisi Häpeää.
4 Minä kerroin itseni näkyväksi – keskiöstä reunalle
Kuvallinen idea alkoi syntyä teemoista: Arki, Toisto, Ääni ja Pelkoni. Mitkä asiat arjessa toistuvat siten, että en edes reagoi niihin, en havaitse niitä. Toisto on minuuteen kiinni kasvanut tapani olla. Aloin siis tarkkailla asioita, joita toistan. Eteeni tuli kohtauksia, joissa kehossani liikahtaa, nopea häpeä. Aivan kuin punastuminen aivan ytimessäni. ”Eikä kukaan reagoi. Se ei varmaan tiedä, että kuuluu katsoa horisonttiin, pitää niska vakaana. Että ei kuulu katsoa silmiin. Että kuuluu sanoa ääneen ainoastaan vakuutuksia, varmoja, vaikuttavia välähdyksiä.” Tila suurenee ja pienen aivan tytöksi. Vaikenemisen massa sulkee ja lukitsee häpeään. Joudun häpeämään omaa reaktiotani. Tämä kohtaus toistuu monessa kohtaa arkea. Tunnen ja kuvittelen, että kaikki vaikenijat ovat yhtä pelokkaita. Pelkään itseäni jo siinä, että vaikeneminen muuttaa minut. Että minulle tulee tarve kävellä sen näköisenä kuin en olisikaan täällä. Tai että on yhdentekevää vaikka olisin muualla. Kävelisin uskotellen maailmalle, että tämä nyt ole mitään eksymistä, eikä millään tapaa merkityksellistä, satuin vain ohimennen kulkemaan tässä. Kuulen äänen, joka kiinnittää itseään tähän paikkaan: Ruumiini on tässä, minä olen tässä vaikka minä voisin olla ohikulkija tai toinen kulkija vasemmalta. Voisin olla tuolla vaikka olen tässä. Mutta olen tässä, läsnä. Havaitsen ympärilläni tiheitä sosiaalisia kohtaamisia, jotka ovat merkityksettömiä, automatisoituneita: Heimitäkuuluuihanailmatänään. Lauseet kiinnittävät minut juuri tähän kohtaan ja tuon ihmisen kanssa. Puhe ei ole turhaa, vaikkei se merkitse mitään silti se on ainoa silta vieraan luo, ainoa tapa täyttää tyhjä tila. Muutoin syntyy ylijäämäpaikkoja, joihin kukaan ei halua mennä.
Päähenkilö katsoo sinua, hän hymyilee ja sanoo: Ne minä muistan. Minä olen minä vaikka samalla kadotan minuuteni ja synnyn toiseksi. Katoamalla tulen näkyväksi ja näkymiseni avulla katoan. Läsnäolo on loputonta kuurupiiloa; mistä minuus alkaa, mistä kommunikaatio alkaa, mistä toiseus alkaa. Pelkään ettei mitään syytä tai tarkoitusta oikeasti olekaan. Että kukaan ei olisikaan tarpeellinen tai rakastettu. Että lopuksi kaikki hyljätään. Että taivaanportti pysyy kiinni. Tai että kaikki muut marssivat ohitseni ja minä vain jään portille odottamaan vuoroani. Että Pietari tulee ja sanoo: Lähdepäs jo kävelemään muualle. Muut kirmaavat ikivihreällä niityllä enkelten ja jeesusten kanssa, soittavat harppua ja syövät mannaa. Paitsi minä. Minä jyskytän porttia ja lupaan kaiken. Myöhäistä. Portti on lukossa. Kaikki paikat on jo myyty. Kaikki sankarilliset kehityskertomukset onnellisine loppuineen on jo miehitetty. Jäljellä on hajasijoitettua, mitäänsanomatonta ja yksitoikkoista tarinan itua. Ei mitään suurta. Ole hyvä, se on sinun. Voitko lakata haluamasta? Tai haluatko uskoa johonkin? Edes häilyväiseen tuokioon. Että jossakin olisi hetki totta, todellisuutta. Että olisit tässä ja maailma täyttyisi siitä.
Mitä on ollut sisälläsi ja mitä sinne on syötetty? Tila täyttyy persoonaan identifioituvista merkeistä. Koodeista, jotka jokainen voi tunnistaa. Tunnistaminen synnyttää assosiaatio -tilan. Tyhjä täyttyy oman kehon sisältä, muistokerroksista. Se pitää sisällään persoonattoman kohtaamisen, jossa kukaan ei reagoi. Tunnistaminen rakentuu ei kenenkään maailmassa ja samanaikaisesti jokaisen yksityisessä maailmassa. Tyhjässä olet muualla. Voit olla kuka vaan. Kukaan ei tiedä sinua. Olet vastuuton ja voit kertoa mitä vaan. Kommunikatiivisessa olemisessa, yhteisöllisyydessä, vuorovaikutuksen koodit ja sisällöt täyttävät tilan. Syntyy paikka johon kiinnittyä. Paikka, jossa minä on olemassa. Paikka, jossa olevainen on ajallisesti olevana. Paikka jossa ja josta olet vastuussa. Tässä nimenomaisessa paikassa sosiaalinen kontrolli lisääntyy. Huomenna päähenkilö on jo unohtanut tämän ainoan hetken. Hän ei tiedä mihin kohtaan merkitysjärjestelmää kirjoittaa havaintoja tästä hetkestä. Huomenna se on jo muuttunut. Hän kulkee kohti katsomalla ja aistimalla, havainnoimalla. Paikantamalla itseään, juurruttamalla ohimeneviä ihmisiä, asentoja, liikkeitä, eleitä, pään heilahduksia, katseita, käsien rytmiä itseensä. Hän on olemassa samassa kaiken tämän kanssa, yritän katsoa millainen aika ja paikka tämä on?
Ajassa ja paikassa hän tavoittaa muiston: On parempi kertoa kaikki jo nyt ja omin sanoin. Yllätyksellinen paljastuminen on häpeällistä. Mitään ei ole salattavissa. Yksilön vapaus on enemmän uhattuna kuin koskaan sillä oikeasti valinnan vapautta ei ole. Yksityinen muuttuu tässä ajassa ei-paikaksi? Arvoton. Vasta julkisuus synnyttää merkityksellisen suhteen asiaan. Kommunikaation ei-paikat ovatkin nykyisyyden ihannetiloja. Onko ihanteena ei-paikaan pääseminen ja paikan lunastaminen sieltä. Yksityisyyden katoaminen muuttaa intiimin kerrostumia. Pysyykö kehoni ikuisena ei-paikkana, muotona jota kukaan ei tavoittele, jossa jokainen aistimus ja kokemus ovat läpikulkumatkalla?
Tässä kertomuksessa on liukunut aikoja ohi. Meidän on syytä puhua vuosisadoista, sillä se on riittävän selkeä käsite sinulle ajan hahmottamiseen. Ajat liukenivat ohi kun päähenkilö unohti ja sitten taas muisti unohtaneensa ja unohti muistaneensa. Nyt elämme aikaa, jolloin kukaan ei muista. Koko maailma on unohtanut lyömisestä syntyvän kivun. Niinpä, väkivalta jatkuu. Luulin herääväni unesta ja tietäväni miten olen nyt tässä. Luuletko itse tietäväsi oman kohtalosi? On uskallettava hylätä jokapäiväisen leivän sisällä oleva ajatus: Olet valinnut itse itsesi? Kaikkihan on tavallaan vahvasti toisinpäin tai ainakin päinvastoin: Sinähän olet siinä nyt aivan sattumalta. Muistaakseni viimeksi oli kuva kuolleesta naisesta. Hän oli kuollut kuin tyvestä katkaistu puu. Hän oli kuollut aamuyöllä kello viisi. Kuollut tyvestä katkaistu puu. Kellot nakuttivat tik tik tik ja tiktik. Loppu lähestyy. Nainen on kuollut. Muistaakseni se olit sinä. Tai joku aivan sinun näköisesi. Luulin herääväni unesta. Aloin hikoilla, tuskin olin nukahtanutkaan. ”Kuin koira!” sanoi kuollut nainen, ja tuntui siltä, kuin häpeän pitäisi jäädä elämään hänen jälkeensä.
5 Muistamisesta ja kokemuksesta esitykseksi
Tuli pimeää. Et löytänyt sisaria. Meidän jokapäiväinen leipämme on muovisessa pussissa. Se on siivutettu valmiiksi. Leipään kätketty kivi on kadonnut. Kivi on muuttunut tilaksi sinun ja minun väliin. Tämä on tarina, jota ei ole sillä ajassa on vain erilaisissa kokoonpanoissa toistuvia tekoja. Ennen kuin voit nähdä mitään, sinun on hyvä katsoa toista, sillä hän haluaa olla sinulle näkyvä. En ole varma mikä pohjautuu elettyyn kokemukseen ja mikä kuviteltuun, sillä ei ole merkitystä. Voisit nähdä teatterin yhteiskunnallisista syistä. Että olet äärimmäisen kiinnostunut identiteetin rakentumisesta. Että haluat tarkastella performatiivista ruumiillisuutta. Voisimme sanoa sitä ja tätä. Nyt kuitenkin päähenkilö selittää asiaa yksinkertaisesti ja rehellisesti. Hänelle maailma on koko ajan tässä ja samanaikaisesti toisaalla. Se on loputon kertomus, katkelmia joihin hän on sisään kirjoitettuna. Toisinaan, niin kuin nyt, hän kuvittelee ja kertoo itselleen aivan uuden, ennekokemattoman toden.
Piilossa oleva ilmaantuu yhteisissä eleissä, joihin kiinnitämme järjestelmällisen huomiomme. Idea on liikahdus citymarketin jonossa, pieni ele kohti idean syntyä. On päiviä jolloin päähenkilö on kuoleman väsynyt, kaikkien sanojen uuvuttama. Silloin hän avaa kuvittelun oven ja rakennamme yhdessä asian. Näytämme, teemme, hyppäämme, olemme sitä. Emme puhu siinä olemisesta tai sen olemisen tärkeydestä vaan olemme. Olemme. Se on kuvittelun idea, katsoa ympärille, kiinnostua, tarkastella ja tehdä. Päähenkilö on puhunut minulle taukoamatta elokuun 20. päivästä lähtien. Kuultuani paljon sanoja yritän hetken uskotella itselleni tehokkuutta, struktuureja, konsepteja ja moduuleita. Ahdistun lomakkeista ja lineaarisista esityksistä. Luulen että minun täytyisi jaksaa sitäkin. Siinä sitten kolisen kuin marketin tuulikaapissa eteen ja taakse kaksitoista kertaa, kunnes joku huutaa, että tule jo pois ja aletaan tehdä tätä juttua.
Päähenkilön mukaan en voi sanoa virkamiespalaverissa, että lopetetaan tämä jauhaminen. Antakaa ne rahat niin me tehdään se juttu. Kyllä me se saadaan synnytettyä. Mutta päähenkilö luule, että odotetaan puhuvan vakuuttavalla äänellä teorioista, rakenteista, tuottamisesta, tuloksista ja päämääristä. On vaikea vakuuttaa, että tieto ja taito ovat tekijöiden välisessä kohtaamisessa ja se rakentuu kohtaamisen tilassa. Neuvotteluhuoneessa sulkeudun pois ja astun omaan maailmaani. Katselen sieltä kuinka toimin tilanteessa. Ihmettelen miten niska vakaana, rintakehä aukinaisena ja ääni vakaana suustani tulee sanoja. Miten eleeni kertovat siitä kuka olen suhteessa toisiin ja kuinka suostun leikkimään tätä peliä kaikkien muiden kanssa. Kukaan neuvotteluhuoneessa ei näe sisälleni.
Tiedätkö, että teatterissa on lupa ja sallittua olla naiivi. Se on jopa suotavaa ja innoittavaa. Naiiviudessa saavutamme asian ytimen, oleellisen toiminnan ja eleen. Naiiviudessa on selkäydinote; suora yhteys oleelliseen. Treenaamme tätä teatterissamme ja monissa todellisuuksissa, äitinä, sisarena, vaimona, tyttärenä. Ennen kaikkea opettelemme havaitsemaan sitä mikä on olemassa. Intuitiivisesti. Rakennan mieluusti malleja intuition herkistämiselle. Tulosvastuullisuudelle en. Tiedätkö, teatterimme ei rakennu tuotos-panos brenchmarketing -ideologialle. Maailmaa ympärillä ei tarvitse kieltää mutta kaikkeen ei ole ruvettava, jos toiminta rakentuu rahan tuottamisen ympärille, niin tutkiminen lakkaa.
Teatteri kokemuksena on siis täynnä erilaisia kohtaamisen tiloja. Jokainen niistä voi olla autenttisen ainutlaatuinen tai välinpitämätön. Teos syntyy aina yhdessä. Minä en ole siinä minä. Olen enemmän kuin minä. Minusta tulee osa meitä. Kuulun johonkin, liityn joihinkin, jostakin erotun. Minä en tule siksi mikä olen ilman toista minunkaltaista. Meidän rajamme piirtyvät hetkellisesti yhteisenä. Rajamme tulevat näkyviksi toimiessamme yhdessä. Luulen ettei maailmassa ole mitään niin tärkeää kuin liittyminen toiseen. Minä en halua olla yksin. Minä pelkään suljettuja ovia. Ja niiden takana olevia tarinoita. Silti minä haluan avata ovia ja kutsua tarinoita näkyviksi. Parhaimmat tarinat ovat niitä, jotka kasvavat suurien kynnysten ylitysten jälkeen. Tarinoita, joihin olen kirjoittanut enemmän kuin uskalsin. Ne tarinat näyttävät sen mitä en vielä näe.
Teatterissa pysyvyys on katoavaista: ”mikään ei koskaan tule valmiiksi, se vain muuttuu”. Olemme loputtomassa liikkeessä, virrassa. Teatterissa on tyyniä kohtia, pieniä tiloja kellua keveässä vedessä ja samassa kohtaa syntyy virran pyörre, joka on viedäkseen kokonaan.
Päähenkilö ja minä kutsumme sinut nyt kylään Tekemisen miljoonakaupunkiin. Ota mukaasi oma karttasi tai pyydä tarvittaessa apua Juutilaisen Rouvaltasi. Nyt kun teemme teosta olemme miljoonien kaupungissa. Tervetuloa! Kukaan ei oikein tiedä mikä reitti vie perille. Mutta luulen, että minun on parasta olla kertomatta sitä sinulle. Ettet huolestuisi. Sanonkin sinulle, että kuljetaan vain yhdessä ja ihmetellään. Yleensä matkoilta lähetetään postikortti kotiin. Mutta minun kotini on matkalla. Rakenna sinäkin kotisi muiden matkalla olevien kanssa. Kenelle ja mihin sinä lähettäisit kortin? Miten kuvailisit kokemaasi maisemaa?
Päähenkilö on ollut eksyksissä jo niin kauan, ettei enää muistakaan miten ollaan. Eikä hän tiedä mistä kohtaa kääntyy päästäkseen perille. Hän kulkee, minä kuljen. Sinä kuljet. Hetkittäin tavoitamme yhteisen rytmiin. Joskus jättäydyn taakse, joskus sinä siirryt sivulle ja joskus hän juoksee edellä ja raivaa reitin määränpäähän. Herättyämme asettaudumme kartalle ja kuljemme vähintään kymmenen korttelia oikealla ja vasemmalle. Eilen valokuvaisin kohdan jossa olit, jotta voisin muistella sitä kohta myöhemmin yhdessä sinun kanssasi. Muistelisimme yhdessä miten äsken olimme juuri noin, pää taaksepäin kallellaan ja ääneen nauraen. Luulen tallentavani vain kuvia, jotka ovat hyödyllisiä tai tuottavat onnea. Varmuuden vuoksi kuitenkin säästän kaiken. Koskaan ei voi tietää, jos muisto muuttuukin onnelliseksi myöhemmin. Teatteri on kiikari, kaukoputki, kivääri ja kamera. Minä voin lähettää sinullekin kuvia tästä maailmastani. Katsoessani teatterimme kuvia tulet kirjoittamaan oman kertomuksesi. Sinun kokemuksessasi meidän tarinamme muuttuvat.
Brecht kävi kylässä teatterissamme. Hän lähetti sinullekin terveisensä. Hän sanoi olevansa hyvillään niistä syistä miksi kokoontua yhteen tekemään teatteria. Hän sanoi, että elävässä yhteisössä teoria, toiminta ja metodi ovat kietoutuneita toisiinsa. Että asioita tehdään monikossa, limittäin, lomittain ja kerroksittain. Teoriakin on muuttuva ajatusrakennelmaa ja toimintaa. Olen tyytyväinen siitä, että Brecht käy meillä kylässä. Hänen jälkeensä aina muistan nostaa katseeni omasta kokemuksestani meidän kaikkien merkityksenantoprosessiksi. Sitten etsimme yksityisistä ja intiimeistä kuvistamme meitä kaikkia yhdistäviä tai erottavia liikahduksia.
Teatterissamme käydessään Brecht ei paljoa puhu marxilaisuudesta. Hän puhuu yleisestä humaanisuudesta ja ihmisyydestä. Hän on yhtä poliittinen kuin Jeesuskin. Huomaan, että katsomme samaa suurta kuvaa eri kulmista. Minun kohdasta katsottuna poliittinen teko on paikallista. Sorto on sisäänrakennettua. Luokat ovat näkymättömissä. Minun politiikkani on sitä, että ryhmämme kanssa tutkimme omaa olemistamme joukossa, ryhmässä, kansassa. Kuinka pitkälle äänemme kantaa. Haluaako joku kuulla? Mitä kuulemme ympäriltämme? Tai miten me näymme. Olemme myös muutoksen puolella tai sitä vastaan. Ristiriita on piiloutunut ja teatterissamme yritämme tehdä siitä näkyvän. Pelottavinta on huomata, että se on siirtynyt minun ja sinun välistä meidän sisäämme. Poliittinen manifestimme onkin itsemme näkeminen: Mitkä kuvat saavat minuuden valtaan. Brecht aina nyökyttelee ja sanoo, että ”hyvä, hyvä, jatkakaa vaan etsimistä”. Ja on jatkettava.
Kaikki nähty, pois piilosta! Nyt ei enää pelata. Päähenkilö syyttää minua kokemuksensa valtaamisesta. Viereisellä polulla ohi mennessään hän sanoo välipitämättömäsi: ”Et voi kuulla, koska olet niin äänekäs omissa ajatuksissasi.” Hän sanoo, ettei tekstillä ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Yritä muistaa se. En minä ole vallankäyttäjä. Minä vain kuljen kehää ja yritän löytää tämän tarhan ytimen. Ajoittain olen lähempänä sitä. On hyödyllistä huomata mitkä ovat estäviksi koetut tiedon rajat, jotta niitä voisi laajentaa. Tämä on vain rakennettua tekstiä. Minulla mitään valtaa ole, minä vain toteutan sitä mikä on olemassa, keräilen kokonaisuudesta irtautuneita ja liimailen kokoon. Ja toimin niin hyvin kuin on mahdollista annetuissa reunaehdoissa. Erittelin kauniita taruja, jotka hän oli sepittänyt todellisten tapahtumien ympärille. Mikset sinä sano mitään? Etkö sinä tosiaan muista kertoneesi minulle tätä kaikkea? Miten minä sitten olen saanut kaikki nämä sinun valokuvasi? Äläkä paiskaile sitä ovea! Tule heti takaisin. Minä edellytän sinulta sitä, että yrität hahmottaa näkökulmaa myös minun paikastani käsin. Siellä missä sinä olet kokonaisuus näyttää aivan toiselta. Minä matkustan huomenna pois ja voi olla, että me emme koskaan enää tapaa, niin että kuuntele mitä itse olet minulle sanonut: Että minuus ja toiseus voivat olla samanaikaisesti läsnä olevana, itsehän sinä kerroit löytäneesi polun pään, joka vie perille.
Lähteet:
Beauvoir, Simone de. 1966. Kauniit kuvat. Suom. Irmeli Sallamo. Vaasa:Vaasa Oy.
Beauvoir, Simone de. 1949/2000. Toinen sukupolvi. Lyhentäen suomentanut Annikki Suvi. Helsinki: Tammi
Brecht, Bertolt. 1967/1991. Kirjoituksia teatterista. Suom. A. Kolehmainen, R. Palanen & O.Valle. Kokoelman toim. Werner Hecht 1967. Helsinki: VAPK-kustannus.
Brecht, Bertolt. 1976. Pakolaiskeskusteluja. Suom. Elvi Sinervo. Helsinki:Tammi.
Brecht, Bertolt. 1998. ME-TI Käänteiden kirja. Suom. Vesa Oittinen. Helsinki:Otava.
Buber, Martin 1923/1993. Minä ja sinä. Suom. J.Pietilä. Helsinki: WSOY.
Butler, Judith. Gender Touble. Feminsim andthe Subversion of identity. London: Routledge.
Denzin, Norman & Lincoln, Y. 1998. Collecting and Interpretting Qualitative Materials. California: Sage.
Foucalt, M. 2000. Tarkkailla ja rangaista. Suom. E. Nivanka. Helsinki:Otava.
Gadamer, H-G. 1975/1989. Truth and Method. Second, Revised edition. Trans. by J. Weinsheimer & D.G. Marshall. London: Sheed&Ward.
Hall, Stuart 1999. Identiteetti. Tampere: Tammer-Paino Oy
Heikkinen, Hannu 2002. Draaman maailmat oppimisalueina Draamakasvatuksen vakava leikillisyys. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
hooks bell. 2003. Confronting Class in the lassroo. Teoksessa A. Darner & M. Baltodano & R.D. Torres (toim.) The Critical Pedagogy Reader. New York/London: Routledge.
Häkkinen, Kirsti 1996. Fenomenografisen tutkimuksen juuria etsimässä. Jyväskylä: Yliopistopaino.
Koivunen, H. 1997. Hiljainen tieto. Helsinki:Otava
Mukka, Timo K. 1967. Koiran kuolema. Jyväskylä: Gummerus.
Reinikainen, Pepi. 1993. Täyttyvä Matala. Jyväskylä: Gummerus.
Rushdie, Salman. 1983. Häpeä. Juva: WSOY.
Saarnivaara, Marjatta. 2002. Tekstin synty ja metodologinen avaus Lähtökohtana eletty kokemus. Teoksessa Kohtaamisia ja ylistyksiä. Toim. Leena Lestinen ja Marjatta Saarnivaara, 115-173.
Sennett, Richard 2003. Respect in a world of ineaguality.
Vuorikoski, Marjo, Törmä, Sirpa, Viskari, Sinikka 2003 Opettajan vaiettu valta, Tampere, Vastapaino