Johanna Tuliainen (tällä sivulla on määritelmiä modernismista, modernisaatiosta, postmodernista, myöhäismodernista, kulttuurista, ala- ja vastakulttuurista, nuorista, nuorisokulttuurista, kulttuurisesta nuorisotyöstä ja muuta, sivulta puuttuu tarkoituksella yksityiskohtaiset lähdeviitteet, sivun lähdeluettelo löytyy täältä):
Modernismista
Modernismin käsite on sidoksissa uskomukseen, että edistys on mahdollista järjen ja tieteellisen tiedon avulla. Näin tosi tieto antaa ihmiselle mahdollisuuden hallita luontoa ja varustaa meidät aineellisilla rikkauksilla. Tämän kehitystarinan kertoo meille historiantutkimus, ja kertomukselle on tyypillistä sivilisaation edistymisen kuvaus. (Efland, Freedman, Stuhr 1998.)
Modernismiin kuuluu, että tulevaisuus esitetään poikkeuksetta parempana kuin käsillä oleva aika ja modernismi on aina tulevaisuuteen suuntautunutta, olipa kyse yhdyskuntasuunnittelusta, taiteesta tai kasvatuksesta. Yhtenä merkkinä siirtymisestä postmodernismiin pidetäänkin sitä, että nykyiset tulevaisuudenkuvat lupaavat harvoin parempia aikoja. (Efland, Freedman, Stuhr 1998).
Modernismilla on myös kielteisiä lisämerkityksiä. Esimerkkejä on teknologia, teollistuminen, muukalaisuus, kaupunkielämän kurjistuminen, yhteisöjen katoamisen, globaali kasvihuoneilmiö. Modernismi pyrkii rikkomaan yhteytensä kaikkiin edeltäviin historiallisiin aikakausiin. (Efland, Freedman, Stuhr 1998).
Moderni tavallaan loppui 1900-luvun lopussa, kun kommunismi ei enää tarjonnut kunnon vaihtoehtoa kapitalismille ja kapitalistisissa valtioissa sosialidemokratiasta tuli vähemmän sosialistista (McGuigan 1999).
Myöhäismoderniteetti alkoi kenties vuonna 1989 maailmanlaajuisten poliittisten vallankumousten aikaansaamana (Fornäs 1995).
Modernisaatiosta
Refleksiivinen modernisaatio tarkoittaa uutta vaihetta, jossa edistys voi muuttua itsetuhoksi, jossa yhdenlainen modernisaatio murentaa ja muuttaa toista. Epävarmuus palaa takaisin ja lisääntyy kaikkialla (Beck 1995).
Riskiyhteiskunnan käsite tarkoittaa modernin yhteiskunnan kehitysvaihetta, jossa sosiaaliset, poliittiset, taloudelliset ja yksilölliset riskit yhä useammin luistavat teollisen yhteiskunnan seuranta- ja turvainstituutioiden otteesta (Beck 1995).
Moderniteetti on yhteiskunnan kasvavaa universaalia erilaistumista, joka tapahtuu valtion, markkinoiden ja elämismaailman välillä, yksilön ja yhteiskunnan välillä, sellaisten sfäärien kuin taiteen, tieteen, uskonnon ja politiikan välillä (Fornäs 1998).
Kyse ei ole muutoksen aiheuttamasta hyvästä tai pahasta vaan lisääntyneestä toisin tekemisen mahdollisuudesta (Eräsaari 2000).
Postmodernista
Modernista yhteiskunnasta puhuessaan sosiologit ovat usein käyttäneet ilmaisua teollinen yhteiskunta. Toisen maailmansodan jälkeen on siirrytty vähitellen puhumaan jälkiteollisesta yhteiskunnasta, jossa pääosa työikäisestä väestöstä toimii erilaisissa palveluammateissa sekä tiedon ja koulutuksen parissa. Jälkiteollinen maailma on kansainvälinen ja suuret monikansalliset jättiläisyritykset ovat siinä keskeisiä tekijöitä. Nykyistä yhteiskuntaa on myös kutsuttu postmoderniksi (jälkimoderniksi). Sille on ajateltu olevan ominaista eriytymiskehityksen päättyminen ja kehityksen kääntyminen osittain vastakkaiseen suuntaan (Sevänen 1994)
Postmoderni tilanne on jatkuvan liikkeen ja muutoksen areena vailla selkeää kehityssuuntaa: mikään hetkellinen tila ei välttämättä ole seurausta edellisestä, eikä riittävä syy seuraavaan tilaan. Postmoderni tila on määräytymätön ja ei-määrävä, se ei sido aikaa, se heikentää menneen rajoittavaa vaikutusta ja ehkäisee tehokkaasti tulevaisuuden kolonisoimisen. (Bauman 1996.)
Termit moderni ja postmoderni ulotetaan koskemaan ällistyttävän moninaisia kulttuurituotteita, yhteiskunnallisia ilmiöitä ja teoreettisia diskursseja. Postmodernin käsite vaatiikin hänen mukaansa jatkuvaa tutkistelua, selkeyttämistä ja kritiikkiä. (Kellner 1998.)
Postmoderni on osuva termi, koska se pakottaa kiinnittämään huomiota jatkuvuuteen ja epäjatkuvuuteen ja ymmärtämään, että ne ovat nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen ja sitä edeltäneen, nykyisen tilanteen synnyttäneen muodostuman välisen monimutkaisen suhteen kahdet eri kasvot (Bauman 1996).
Postmodernissa pirstoutuneisuuden tunne leimaa aikaa, paikkaa ja subjektia. Menneisyyden palasia asetellaan yhteen kollaasin tapaan ja ajan ja paikan uusissa käsitteissä pirstoutuneen menneisyyden nähdään jatkavan olemassaoloaan nykyisyydessä. Postmodernismiin kuuluu elämän kaoottisen luonteen hyväksyminen. (Efland, Freedman, Stuhr 1998.)
Termillä postmoderni viitataan usein ilmiöihin, joita voisi yhtä hyvin väittää myös moderneiksi. Loppujen lopuksi koko postmoderni diskurssi on tuottanut enemmän sekaannusta kuin selkeyttä, enemmän sotkua kuin tolkkua. Kuitenkin sillä on tietty oirearvo. Termin pintapuolinen ja huolimaton käyttö viittaakin siihen, että joitain ilmiöitä tai aiheita on syytä tutkia (Kellner 1998).
Postmoderni on sen sijaan ennen kaikkea ja ensisijaisesti mielentila – tarkemmin sanottuna sellaisten mielten tila, joilla on tapana reflektoitua, etsiä itsestään omia sisältöjään, tutkiskella omia tuntojaan ja kertoa löytämästään (Bauman 1996.)
Postmodernisaatiota kuvataan dynaamiseksi prosessiksi, johon sisältyy myös ideologia ja käytäntö: teollisuuden uudenlainen monikansallinen investointi- ja tuotantopolitiikka, kansainvälinen tietopalvelu, työmarkkinat ja palvelut sekä erilaiset verkostot (Helve 1996).
Postmodernia koskeva diskurssi on kulttuurinen ja teoreettinen rakennelma, ei olio tai asioiden tila (Kellner 1998).
Termiä postmoderni käytetään joskus jälkiteollisen yhteiskunnan laajoja kulttuurisia muutoksia koskevana yläkäsitteenä. Postmoderni kulttuurinäkemys on kiinnittynyt enemmän nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Se katsoo menneisyyteen saadakseen selville, olisiko nykyisillä ongelmallisilla tilanteilla syntyhistoriansa menneisyyden illuusioissa. Hämmentävät muutokset visuaalisissa taiteissa ja taidemaailman yhteisen, merkittäväksi hyväksytyn tyylin puuttuminen ovat ulkoisia ilmauksia kulttuurin muutoksista. Esimerkkeinä voidaan mainita kuinka arkkitehtuuri, valokuvaus, elokuva, maalaustaide ja muut visuaaliset taiteet ilmaiset näitä muutoksia. (Efland, Freedman, Stuhr 1998.)
Materiaalinen todellisuus ei merkitse juurikaan postmodernin kehittymisessä. Postmodernin saapuminen tarkoitti muutosta tiedossa ja kulttuurissa. Jos oli olemassa muutos modernista postmoderniin, se tehtiin tiedolla ja kulttuurilla, erilaisilla tietämisen, esittämisen ja identifioimisen tavoilla, eikä tavanomaisilla talouden materiaalisilla tekijöillä ja luonnonvarojen käytöllä. Postmoderni liittyy ennen kaikkea ideoihin ja subjektiivisuuteen, kuinka me ajattelemme ja luomme merkityksiä. Joten postmodernismi voidaan nähdä äärimmäisillään filosofisena idealismina ja kulttuurisena reduktioniosmina käänteisenä taloudelliselle reduktionismille. (McCuigan 1999.)
Postmodernismi (postmodernism) on kaiken kattava ”valitse ja sekoita” - ja hyödykkeiksi muutettu kulttuuri, jossa modernit rajat muotojen, median ja sosiaalisten toimintojen sfäärit leikkaavat rutiininomaisesti ja sen tuloksena hajoavat. Sen sijaan postmodernisuus (postmodernity) on kulttuurinen ja epistemologinen tila minkä sanotaan olevan tulosta modernien sosiaalisten instituutioiden syrjäyttämisestä, kuitenkin aiheuttaen käänteentekevän muutoksen kohti globaalia postmodernia yhteiskuntaa. (McGuigan 1999.)
Postmoderni ei ole valmis globalisaatioon. Postmoderni on maailman etuoikeutettujen maiden kulttuuria, jota luonnehtii runsas kulutus, suuri varallisuus ja hyvinvointi. Sellaista kulttuuria ei voi tehdä jokaisen elämäntavaksi. (Bauman 1996)
Tärkeä kysymys, johon postmoderni teoria on kiinnittänyt huomiota, on vallan ja tiedon suhde. Postmoderni taide, kulttuuri ja kritiikki tutkivat, miten tiettyjä etnisiä, sukupuoli- ja sosiaalisia ryhmiä on kontrolloitu. Monikulttuurisuus, feminismi ja muut tasa-arvoa ja demokratisoitumista edistävät asenteet saavat osakseen tukea. Keskeistä on ajatus pluralismista. (Efland, Freedman, Stuhr 1998.)
Myöhäismodernista
Nuorisotutkija Lähteenmaa perustelee valintaansa termien postmoderni ja myöhäismoderni välillä. Hänen mukaansa tulkinta, jonka mukaan tietyt modernit trendit pikemminkin intensifioituvat ja altistuvat reflektiolle nykyaikana, on perustellumpi kuin modernin ja ”postmodernin” välistä katkosta korostava tulkinta. (Lähteenmaa 2000.)
Fornäs nimeää itsensä termin myöhäismoderni ensimmäiseksi käyttäjäksi. Se tapahtui hänen mukaansa vuonna 1987 ja termi on levinnyt laajalle. Hänen mukaansa aika oli kypsä myöhäismoderniteetin käsitteelle. Sen avulla voitiin ottaa keskusteltaviksi moderniteetin uudet puolet, jotka olivat seurausta pikemminkin toisiaan seuraavien ja kasautuvien modernisaatioprosessien synnyttämästä todellista laadullisesta ja määrällisestä muutoksesta kuin kyseisten prosessien kääntymisestä vastakohdakseen. Fornäs jatkaa, että myöhäismoderniteetillä on kaksi päämäärää. Ensinnäkin sillä pyritään välttämään hämäryys, joka liittyy puheeseen moderniteetista miltei historiallisena vakiona vailla omia historiallisesti toisistaan eroavia vaiheitaan. Toisena tavoitteena on ymmärtää tätä uutta vaihetta pikemminkin moderniteetin radikalisoitumisena ja voimaperäistymisenä kuin sen loppuna. Kun postmoderniteetti painottaa Fornäsin mukaan liikaa murtumia ja johtaa epäjohdonmukaisuuksiin, moderniteetti on yksinään liian yleinen tärkeiden nykyprosessien käsitteellistämiseksi. (Fornäs 1998.)
Sosiologi Bauman sen sijaan ei ole kovin kiinnostunut kutsummeko tätä aikaa myöhäismodeniksi (late modern) vai postmoderniksi (postmodern). Hän itse käyttää termiä postmoderni, koska se antaa hänen mielestään enemmän intellektuaalista vapautta – näin hän on vähemmän sidottu moderniin ajattelutapaan ja sen terminologiaan. (Bauman 1996.)
Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että myöhäismoderni on avarakatseisempi käsite kuin postmoderni sekä avoin kaikelle uudelle. Myöhäismodernin käsite etsii aktiivisesti ympäriltään eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia oppiakseen niistä lisää. Myöhäismodernin käsite elää uusista virtauksista eikä halua tukahduttaa erilaisuuksia. Jos minun täytyisi nimetä paikat Helsingistä, jotka kuvaavat postmodernia ja myöhäismodernia, Itä-Pasila olisi kivitalokompleksina, jonne ei mahdu mitään uutta ja joka tukahduttaa luovan elämän ympäriltään, itsestään selvästi postmoderni ja Finlandia-talon ja Töölönlahden välinen alue olisi myöhäismoderni. Se alue on elänyt jo monta vuotta epävarmuuden vallassa ja sinne on sijoitettu/sijoittunut erilaisia aikamme ilmiöitä, esimerkiksi perhospuisto, jännittäviä taideteoksia, sirkustelttoja, herätyskokouksia sekä hiillostetusta puusta tehty väliaikainen ravintola. Siellä kohtaavat muun muassa sauvakävelijät, skeittaajat, Töölönlahden soutelijat, ratsupoliisit. Kuitenkin alue on aivan kaupungin sydämessä ja kohta purettavien makasiinien vieressä.
Fornäsin näkökulma myöhäismoderniin kulttuurin on moniulotteinen ja heterologinen. Hän tuo yhteen merkkejä ja merkityksiä, jotka viittaavat eri suuntiin, ja samaan aikaan sekä yhdistelee että erottelee ajatuksia. Hän liittää toisiinsa ajatussuuntia, jotka on hänen mielestään turhaan erotettu toisistaan: kulttuurintutkimusta, yhteiskuntateoriaa, hermeneutiikkaa, psykoanalyysia, identiteettiä ja subjektiviteettia koskevia teorioita, mediatutkimusta ja niin edelleen. (Fornäs 1998).
Elämme nykyään ikääntyvän modernin ja uuden postmodernin aikakauden välissä ja postmodernia aikaa täytyy edelleen käsitteellistää, kartoittaa ja hahmotella. Muutos yhdestä aikakaudesta toiseen on aina pitkittynyt, ristiriitainen ja kivulias. Eläminen uuden ja vanhan rajamailla aiheuttaa jännitteitä, epävarmuutta, ja jopa paniikinomaista suhtautumista, mistä seurauksena ovat huoli ja epävarmuus. (Kellner 1998.)
Myöhäismoderniteetillä on siirtymäluonne. Myöhäismoderniteettiin sisältyy jonkin sellaisen toisenlaisen siemen, mikä voidaan nyt vasta aavistaa. Postmoderniteetin teoriat ovat sekoitus myöhäismoderniteetistä esitettyjä luonnehdintoja ja kuvia mahdollisesta tulevaisuudesta nykyisen kauden jälkeen. (Fornäs 1998.)
Kulttuurista
Kulttuurille on olemassa useita erilaisia määrityksiä. Kroeber ja Kluckhon esittävät 161 erilaista määritelmää kulttuurista. He jakavat kulttuurin erilaiset määritelmät ryhmiin: A. luettelevan kuvailevat, B. historialliset, C. normatiiviset, D. pskologiset, E. rakenteelliset, F. geneettiset sekä G. vaillinaiset määritelmät. (Kroeber & Kluckhorn 1952.)
Jako ”korkea” ja ”matala” kulttuureihin on alkanut jo keskiajalla (Boethius 1995).
Kulttuuri laajassa merkityksessä: Kulttuuria on kaikki mitä ihminen on luonut. Kulttuuri rajaa sen mikä on meille tärkeää. Suppeassa merkityksessä kulttuuri on sitä mikä näkyy kulttuurituotteena. Omakohtainen kokemus on joka tapauksessa tärkeää. (Sintonen 2005.)
Kulttuuri on symbolista toimintaa, jolle on ominaista yksilöllinen luovuus. Kulttuurin tuotteita arvostetaan yhteiskunnassa sen mukaan, millaisen sijan tuotteet saavat toimijoiden asemaa perustelevina arvoina. Symbolinen asema saavutetaan toimintojen ja niiden tuotteiden laadun arvioinnin perusteella. Symbolisten arvojen ylevyys peittää alleen asemien hierarkian sisältyvät valtakamppailut. (Ahponen 2001.)
Sosiologi Bauman toteaa, että määriteltiinpä ilmiö nimeltä ”kulttuuri” miten tahansa, mahdollisuus määrittelemiseen, kulttuurin artikuloimiseen maailman ilmiöksi, perustuu tiettyyn käsitykseen maailmasta – käsitykseen, joka artikuloi mahdollisuudet, työstää arvot ja oikeuttaa intellektuellien roolin (Bauman 1996).
Suomalaiseen yhteiskunnalliseen kulttuurintutkimukseen on merkittävästi vaikuttanut brittiläisen Birminghamin yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskus (Centre for Contempoprary Cultural Studies). Birminghamilaisuus kehitettiin 1970-luvulla. (Lähteenmaa 1996, 97.)
Kulttuurin käsitteellä on tarkoitettu Birminghamin koulukunnassa jotakin sellaista kuin kollektiivinen subjektiviteetti, eli jonkin yhteisön tai yhteiskuntaluokan piirissä omaksuttua elämäntapaa sekä maailman hahmottamisen ja mielekkääksi kokemisen tapaa. Sieltä käsite kulttuurintutkimus on vakiintunut suomalaiseen sosiologiseen kielenkäyttöön. Tämä käsitys kulttuurista on laajempi kuin aiemmin vallalla ollut niin sanottu hierarkkinen kulttuurikäsitys. Sen mukaan kulttuurilla tarkoitetaan parasta ja kauneinta, jota jokin kansa tai sivilisaatio on tuottanut. (Alasuutari 1994.)
Birminghamin koulukunnan myöhemmissä nuorison ja työväestön alakulttuurien tutkimuksissa kulttuurilla tarkoitetaan tutkitun ryhmän elämänmuotoa ja maailman hahmottamisen tapaa. Tässä suhteessa kulttuurin käsite on lähes synonyymi ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun habituksen eli elämänmuodon käsitteelle. (Alasuutari 1994.)
Birminghamilaisessa suuntauksessa jaetaan tietynlainen käsitys kulttuurista. Sen mukaan, kulttuurilla tarkoitetaan tasoa, jolla sosiaaliset ryhmät kehittävät toisistaan erottuvia elämäntapoja ja antavat ilmaisullisen muodon sosiaaliselle ja materiaaliselle elämänkokemukselleen. Kulttuuri nähdään näin ihmisten tavaksi rakentaa mielekkyyttä elämäänsä. (Lähteenmaa 1996.)
Kulttuuri on se inhimillisen vuorovaikutuksen aspekti, jossa on kyse merkitysten luomisesta symboleja käyttämällä ja joka sisältää moninaiset tyylin tuottamisen ja kommunikatiivisen toiminnan muodot. Fornäs listaa kolme erilaista kulttuurin määritelmää: ensimmäinen on kapea, esteettinen käsitys kulttuurista, joka sisältää kaunotaiteet: esteettiset teokset ja niiden perinteisen institutionaalisen aseman. Fornäsin mukaan tämä määritelmä hallitsee valtiollisen kulttuuripolitiikan, joukkotiedotuksen kulttuurijournalismin ja esteettisten tieteenalojen diskurssissa. Fornäs kritisoi sitä liiallisesta rajoittumisesta institutionaalisiin taidemuotoihin sekä populaarikulttuurin ja muiden arkielämän kulttuuristen käytäntöjen sivuuttamisesta. Hänen mukaansa useimmat kulttuurin tuotteet jäävät näiden porvarilliseen julkiseen sfääriin kuuluvien taideinstituutioiden ulkopuolelle.
Toinen määritelmä kulttuurille on Fornäsin mukaan laaja, jota käytetään kun paikallisista tai alueellisista yhteisöistä puhutaan kulttuureina. Fornäs toteaa, että tämän käsityksen perusteella kulttuuri on hankala erottaa inhimillisten ilmiöiden sosiaalisista aspekteista. Se alkaa tarkoittaa samaa kuin yhteiskunta tai yhteisö. Fornäsin kolmas eli välittävä määritelmä kulttuurista symbolisena viestintänä tarkoittaa muutakin kuin institutionalisoitunutta taidetta, muttei kuitenkaan kaikkea sosiaalista elämää. Tämä myöhäismoderni hermeneuttis-semioottinen käsitys kulttuurista on syntynyt humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden vuoropuhelussa, jossa suppeammin ja laajemmin ymmärretyt käsitteet ovat kohdanneet ja muotoilleet toisiaan. Se korostaa toimintaa, tietoisuutta, subjektienvälistä viestintää, symbolisten muotojen ja sosiaalisten instituutioiden välistä vuorovaikutusta. Kulttuuri on kontekstisidonnaisten luovien käytäntöjen ja järjestyneiden symbolisten muotojen välttämätöntä vuorovaikutusta. Tämä määritelmä kulttuurista perustuu erityisesti merkityksille. (Fornäs 1998.)
Postmoderni kulttuuri ymmärretään parhaiten yleisenä kulttuurina sisältäen nykyaikaisen massaviihteen, mediatekstit ja jokapäiväiset kokemukset, jotka muodostavat tunnetiloja (McGuigan 1999).
Kulttuuri ei ole enää romanttista tai modernia vastarintaa kapitalistiselle sivilisaatiolle, kieltäytymistä kaupallistumiselle. Sen sijaan siitä on tullut osa hyödyketuottamista ja -kiertoa. Kulttuuri on hyödyke; hyödyke on kulttuuria. (McGuigan 1999).
Kulttuuri on edustanut ideapuolta yhteiskunta-ajattelua vallinneessa aineen ja hengen kahtiajaossa taloudesta ja sosiaalisesta toiminnasta erillään. Talouspolitiikka muodostaa puitteet toiminnalliseen sektorijakoon perustuvalle yhteiskuntapolitiikan rakennelmalle; sosiaalipolitiikka toimii täytteenä ja kittinä; kulttuuripolitiikka on verhoilua ja muuta koristelua. (Ahponen 1994.)
Ahponen kirjoittaa postkulttuurista säteilyvaikutuksista kun kulttuuritoimintoja ajatellaan prosesseina verkostoyhteiskunnassa ja toteutettavien projektien tarpeellisuutta mittaa niiden käyttökelpoisuus: kuinka paljon kulttuuriset impulssit saavat aikaan innovaatioita, jotka näkyvät taloudellisena menestyksenä, sosiaalisena aktiivisuutena, yritteliäänä ilmapiirinä, työpaikkoina ja myös mielikuvina kulttuurista tapahtumapaikoista ja kulttuurialueista. Näitä postkulttuurisia säteilyvaikutuksia Ahponen kuvaa myös merkkiarvoisia imagopakkausina. (Ahponen 1994.)
Kulttuuri luo villiä elämänvoimaa ja kesyttää sen uhmaten maallistumista toisinolemisen toivossaan. Se on kulttuurin kaksinaistehtävä. (Ahponen 1994.)
Jos kulttuuri käsitetään laajana asiana, yhteisön kollektiivisena tietoisuutena, elämäntavan ilmaisullisena puolena, sen analyyttinen voima kärsii. Kulttuuri kollektiivin merkitysten möykkynä väsyy yrittäessään kuminauhamaisesti ulottua kaiken inhimillisen ympäri. (Hoikkala 1989.)
Kulttuurin suhde yhteiskuntaan on kompleksinen. Kulttuuri syntyy ihmisten luovasta yksilönvapaudesta. Kulttuuri säilyy symbolisissa arvoissa, joista muodostuvasta järjestelmästä ihmiset yhteisöissään ovat riippuvaisia. Kulttuuri ilmenee ajassa paikallisena, kansallisena tai muunlaisena jäsenryhmäidentiteettinä. Kulttuuri voidaan nähdä jopa universaalina ja ajattomana symbolisena rakenteena: elämän merkityksellisenä kehikkona, joka humaanisuuden nimissä yhdistää ihmisiä maailmanlaajuiseen vuorovaikutukseen. (Ahponen 2001.)
Toimijoiden kulttuurinen tahto toteutuu tavoissa, joilla kulttuuriyhteisön jäsenet ylläpitävät symbolisia merkityksiä. Luovan toiminnan merkityksellisissä sisällöissä kulttuuri muuttuu jatkuvasti ja vaatii toimijoita paikantamaan poliittisen läsnäolonsa. Kulttuurin arvot tuotetaan toimimalla. Arvot asettuvat tuotteina kontekstiinsa osaksi symbolista rakennelmaa. (Ahponen 2001.)
Kulttuurisessa merkityksenannossa on aina mukana hermeneuttisuutta, koska toimijat luovat merkityksiä tulkitsemalla elämystensä sisältöjä (Ahponen 2001).
Kun halutaan ymmärtää miten toiminnat rakentuvat kulttuurisiksi käytännöiksi, on kiinnitettävä huomio spriraaliin, joka muodostuu symbolista merkeistä – sanoista, kuvista tai sävelistä – ja niissä ilmaistuista kokemuksista, aktiivisuutena ilmenevästä älyllisestä toiminnasta ja sosiaalisissa suhteissa mukana olemisesta. Tätä kautta kulttuuri voidaan nähdä muuttuvana, jännitteisenä prosessina, jossa sen välitystavat ja tuotteistamisprosessit vaikuttavat myös sisältöihin (Ahponen 2001.)
Kulttuuri on yhtä lailla uuden keksimistä kuin säilyttämistä, keskeyttämistä yhtä lailla kuin jatkuvuutta, uutuutta yhtä lailla kuin perinnettä, rutiinia yhtä lailla kuin rajojen rikkomista, normien seuraamista yhtä lailla kuin normien ylittämistä, uniikkia yhtä lailla kuin säännöllistä, muutosta yhtä lailla kuin uudelleentuottamisen yksitoikkoisuutta, yllättävää yhtä lailla kuin ennustettavissa olevaa (Bauman 1999).
Kulttuuriset ilmiöt ovat lähtöisin ja viittaavat ulkoisen maailman objektiivisiin seikkoihin ja rakenteisiin sekä sosiaalisiin normeihin, suhteisiin ja ryhmiin subjekteille yhteisessä maailmassa (Fornäs 1998).
Ala- ja vastakulttuurista
Alakulttuurin käsite on peräisin kriminologiasta. Kuitenkin Birminghamin yliopiston kulttuurintutkimuksen keskuksen (Centre for Contemporary Cultural Studies, lyhenne CCCS) käytössä alakulttuuri on löyhempi koostuma, ei välttämättä pikkurikollisten organisoitu kopla. Nuorten muodostama alakulttuuri kehkeytyy symbolisena vastauksena ja erityisenä tapana työstää vanhempien kulttuurien, so. emokulttuurin sisäisiä ristiriitoja. (Hoikkala 1989.)
Nuorison alakulttuurit nähtiin symbolisiksi yrityksiksi ratkoa aikuiskulttuurin ongelmia, jotka johtuivat modernisaatioon liittyvistä yhteiskunnallisista muutoksista. Alakulttuurien katsottiin olevan oireita tällaisista kriiseistä ja ehdotuksia vaihtoehtoisista ratkaisuiksi ja näin myös vastarinnan siemeniksi. Alakulttuurien piilevänä funktiona oli toimia sukupolvikonfliktin sisällä ja ratkaista maagisella tavalla vanhempien kulttuurin sisäiset, piilotetut ja selvittämättömät konfliktit. (Fornäs 1998.)
Alakulttuuri nähdään emokulttuurinsa ja valtakulttuurin väliin sijoittuvana suhteellisen itsenäisenä kulttuurina (Lähteenmaa 1996).
Myös vastakulttuurit ovat tulosta ratkaista emokulttuurin ristiriitoja. Vastakulttuurit ovat artikuloitua kapinaa jotain yhteiskunnan instituutiota vastaan: perhettä, keskivertoelämäntapaa, kuluttamista, koululaitosta vastaan. Vastakulttuuri käyttää usein hyväkseen rationaalia kirjallista ja sanallista argumentaatiotapaa ja viestintää vastakohtana alakulttuurien yksinomaiselle fyysiselle ja ei-verbaaliselle viestinnälle. (Hoikkala 1989.)
Nuorista
Nuorisotutkija Hoikkalan mukaan empiirisesti käsitteen nuoriso sisään lukeutuvat kaikki ne henkilöt, nuoret, jotka elävät tiettyä ikävaihetta, toisin sanoen ovat tietyn ikäisiä. Tästä kuitenkin seuraa kahdenlaisia hankaluuksia, Hoikkala jatkaa, ensinnäkin nuoret voidaan erotella moneen keskenään erilaiseen ryhmään, asemaan ja käytäntöön. Ei ole yhtä nuorisoa. Toinen hankaluus liittyy hänen mukaansa ikävaiheeseen, nuoruuteen, sen monimääritteisyyteen. Nuoruuteen liitettävät ominaisuudet ja tehtävät näyttävät olevan yksiselitteisyyttä moninaisemmat. (Hoikkala 1989.)
Toisen nuorisotutkija Lähteenmaan mukaan kuitenkin nuoriin ihmisiin suhtaudutaan tietyillä tavoin ja he joutuvat yhtäältä tietynlaisten sosiaalisten määrittelyjen sekä konkreettisten pakkojen kohteiksi, ja toisaalta tiettyjen vapauksien kantajiksi ja kulttuurisiksi edustajiksi, ”nuoriso” on tämän vuoksi tietynlainen sosiaalinen ryhmä. Lähteenmaa toteaa, että nuoruus on suurelta osin ideologinen konstruktio, joka on lastattu tietynlaisilla odotuksilla ja oletuksilla, kullekin aikakaudelle tyypillisellä tavalla. (Lähteenmaa 2000.)
Sosiaalipsykologi Weckrothin mukaan nuoreksi tulemisessa ja nuorena olemisessa on kyse kietoutumisesta (pukeutumisesta) tiettyihin sosiaalisiin oikeuksiin, velvollisuuksiin, tiettyyn vastuuseen, rooliin sekä määrättyihin, kirjoitettuihin tai kirjoittamattomiin merkityksiin ja (olemassaolon) tarkoituksiin. Nuoreksi nimeämisessä on kyse hyväksymisestä ja/tai paheksumisesta, tuomitsemisesta ja/tai arvostamisesta, leimaamisesta ja/tai leimaamatta jättämisestä. Itsensä nimittäminen nuoreksi on eräänlainen tunnussana, joka aikuisiksi pyrkiviltä tietyssä vaiheessa tai ajassa vaaditaan ja jonka viisaimmat oppivat ulkoa. Nuoruus on tietyssä yhteiskunnallisessa asemassa olemista ja siihen tulemista. Yhteiskunnallisena aatteena nuoruus on yhdenlainen titteli: nuorena oleminen takaa tietyt oikeudet, mutta asettaa samalla tietyt velvollisuudet. Nuoruus on merkki jostakin ja merkki johonkin. Nuoruus on toisen tuottamista, osoittamista, syyttämistä, synnyttämistä ja ylläpitämistä – sanalla sanoen objektivoimista. Ja objektivoimisen tekee Weckrothin mukaan se, jolla on valtaa. (Weckroth 1996.)
Fornäsin mukaan nuoruus näyttää olevan elämänkaaren mukaan se, joka meidän yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sisältää eniten ristiriitaisuuksia. Kuitenkin, Fornäs toteaa, nuoruuteen sisältyy tiettyä tasavertaisuutta, koska jokainen voi olla ainakin tietyn aikaa nuori. Fornäsin mukaan nuoria kohtaa harjoitetaan myös sellaisenaan tiettyä vallankäyttöä, joka provosoi vastarinnan kehittymistä nuorisokulttuureissa. Nuoruus määritellään useimmiten puhtaasti aikuisuuden alaisuuteen, nuoret ovat aikuiseksi tulemisen tilassa, nuoruus on siirtymävaihe. Nuoruuden fyysiset, psykologiset, sosiaaliset ja kulttuuriset määreet menevät päällekkäin ja ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta ne eivät silti ole merkitykseltään, funktioiltaan tai laajuudeltaan identtisiä.(Fornäs 1998)
Nuorisokulttuurista
Presidentti Tarja Halosen mukaan nuorisokulttuuri luo paineita luopua aikaisin lapsuudesta. Samalla pelkäämme mitä se peilaa meidän aikuisten kulttuuristamme. Kasvattaminen ja kasvaminen on vaikeaa tavarapaljouden keskellä. (Halonen 2005.)
Historian tutkija Relanderin mukaan sitoutuminen, omistautuminen ja vastuunotto toisista rajoittaisi tilaisuuksia toteuttaa itseään. Hän kirjoitti vuonna 2000, että nuoruudesta on tullut ihannetila, jonka ylläpito edellyttää toimitusjohtaja tuloja, akateemista koulutusta ja ammattiurheilijan fysiikkaa tarkoittaessaan muun muassa keski-ikäisiä, jotka kulkevat ikuisen nuoruuden toivossaan moottoripyörillä. (Relander 2000.)
Nuorisokulttuuri-ilmiöt on nähty, jos ei ristiriitojen, niin osaltaan kuitenkin yhteiskunnallisten muutosten ja murrosten kulttuurisena työstämisenä (Lähteenmaa 2000).
Nuorisokulttuuri on aina jossain suhteessa kulttuurissamme yleisimmin vallitseviin malleihin ja jäsennyksiin. Kiinnostuksen kohde on erityisesti miten eri toimijat konstruoivat nuorison/nuorten toiminnan. (Hoikkala 1989.)
Nuorisokulttuuri kattaa kaikki kulttuuriset muodot, jotka liittyvät kehen tahansa nuoreen. Nuorisosukupolvi on sisäisesti erittynyt ja nuorisolle ominaiset tyylit ja identiteetit saavat monia erilaisia muotoja. Näistä on osa on selkeästi alakulttuurisia, kun valtavirtaakaan ei ole olemassa kuin kuvitteellisena rakennelmana, joka legitimoi yksilön aseman suhteessa tällaiseen yleistettyyn toiseen. (Fornäs 1998.)
Kulttuurisissa käytännöissä kaikkien näkyvimpiä ovat nuoret ihmiset. He ovat määrällisesti, lukuisten ja laadullisesti monipuolisten media- ja kulttuurilähteiden (konserttien, teatterin, kirjastojen) käyttäjiä ja tuottavat myös muita väestöryhmiä ahkerammin kulttuurisia ilmauksia (musiikkia, tanssia, videoita, kirjoituksia jne.). He ovat myös erityisen tietoisia ja kiinnostuneita tyylistä, kehon estetiikasta ja alakulttuurisista merkeistä, joilla muotoillaan todellisia ja toivottuja identiteettejä. Usein he ovat myös edelläkävijöitä uusien mediamuotojen käytössä. Fornäs löytää tälle kulttuurin lisääntyvälle keskeisyydelle nuorison keskuudessa identiteettityön lisääntyneen ongelmallisuuden ja intensiivisyyden. Tarpeet formuloida omaa persoonallista ja sosiaalista identiteettiään ovat kasvaneet, nyt suhteita ja positioita neuvotellaan kulttuuristen diskurssien kautta. (Fornäs 1998.)
Kulttuurinen nuorisotyö
Helsingin nuorisoasiankeskuksen työryhmän mukaan kulttuurisen nuorisotyön perustehtävä on kehittää nuorten ilmaisutaitoja luomalla nuorille kulttuurisia ja henkisiä tukirakenteita sekä yhteisöllisiä ja yksilöllisiä onnistumisen kokemuksia. Työryhmän mukaan kulttuurisen nuorisotyön ensisijainen tarkoitus ei ole kasvattaa yksin taiteen ja kulttuurin ystävää, vaan sen tarkoitus on nuoren kasvun tukeminen. (Haapanen et al 2000.)
Sosiologi Näreen mukaan kulttuurisen nuorisotyön terapeuttinen merkitys sisältyy sen mahdollisuuteen tarjota nuorelle keinoja omien kokemustensa juonellistamiseen. Näiden keinojen kautta kovia kokenut nuori voi rakentaa oman elämänsä kertomusta, tuoda omia haavojaan tunnistettaviksi muillakin kuin puheen keinoin. Kulttuurisen nuorisotyön luonne kulttuuria tutkivana, kommentoivana ja työstävänä työtapana voi olla myös itsessään terapeuttista. (Näre 2003.)
Helsingin nuorisoasiankeskuksen nuorisotoimenjohtaja Siuralan mukaan kulttuurisen nuorisotyön ja nuorisokulttuurien määrittely tarkoittaa myös määritelmien erilaisuuden ymmärtämistä ja sietämistä. Kun käsitteitä rupeaa määrittelemään tai kuvaamaan sitä, miten eri ihmiset niitä työssään käyttävät, maailma alkaa helposti näyttäytyä aiempaa hämmentävämmältä ja moniulotteisemmalta. Siurala määrittelee kulttuurisen nuorisotyön dialogina ja mahdollistamisena (Siurala 2002).
Muuta
Fornäsin mukaan myöhäismoderni aika paljastaa, että sukupolvien väliset siirtymät ovat muuttuneet vähemmän sidonnaisiksi aikakausien vaihtumisesta. Tämä juontuu aikuisten identiteettien yksilöitymisen ja refleksiivisyyden vaihtumisesta. Vanhemmat osaavat aiempaa useammin tunnistaa nuorten kapinallisten tarpeet tavoitella erilaisuutta, aiemmin vanhemmat sukupolvet odottivat nuoremmilta lähinnä perinteen jatkuvuutta. (Fornäs 1998.)
Länsimaisessa, modernissa ja myöhäismodernissa kulttuurissa nuoruuteen kytkeytyvät odotukset liittyvät pitkälti aikuistumiseen: yksilöistymisen, individuoitumisen, katsotaan olevan nuoruuden keskeinen kehitystehtävä. (Lähteenmaa 2000.)
Fornäsin mukaan nuoruudella ja modernilla on mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä. Hänen mukaansa nuoruus on epätavallisen avoin modernille ja moderni erityisen kiinnostunut nuorista, minkä vuoksi näiden kahden välillä on todellista vuorovaikutusta. Joustava ja nopeasti muuttuva nuoruus on usein nostettu modernin ja uuden metaforiseksi symboliksi. (Fornäs 1998.)
Kasvatus- ja yhteiskuntatieteen tohtori Tapio Puolimatkan mukaan demokratian ja kasvatuksen yhdistää kriittisen kansalaisen ihanne. Hän väittää, että vastuullinen kannanotto edellyttää valmiuksia tarjotun tiedon kriittiseen hahmottamiseen ja analysointiin ja päätösten perustana olevien arvojen itsenäiseen arviointiin. Tämä edellyttää moraalista sitoutumista oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon ja yksilön vapauteen. Se tarkoittaa tervettä julkista minuutta, joka edellyttää suvaitsevaisuutta, valmiuksia tulla toisia vastaan sekä käsitystä yhteisestä hyvästä. (Puolimatka 1995.)
Puolimatkan mukaan kriittisessä kansalaisuudessa ovat seuraavat arvot mukana: tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, totuus, puolueettomuus ja vapaus. Demokratian ehtoihin, jotka ovat myös demokraattisen yhteiselämän edellytykset, kuuluvat suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus ja keskinäinen kunnioitus. Demokratian ihanteisiin Puolimatka laskee tasa-arvon, yksilönvapauden ja oikeudenmukaisuuden. (Puolimatka 1995.)
Puolimatka väittää, että kriittisyys on valmiutta tarkastella asioita uudesta näkökulmasta ja protestoida vallitsevia ennakkoluuloja ja vääristymiä vastaan. Se edellyttää rohkeutta, valmiutta muutoksiin sekä oman arvon tuntevaa ja itseensä uskovaa ihmistä. Kasvatus kriittiseen kansalaisuuteen sisältää pyrkimyksen moraalisen tietoisuuden kehittämiseen. Moraaliset periaatteet rajoittavat ihmisten käyttäytymistä tavalla, joka tekee inhimillisen yhteiselämän mahdolliseksi. Puolimatkan mukaan perustaviin arvototuuksiin sisältyvän logiikan paljastaminen nuorille on kasvattajan tehtävä. (Puolimatka 1995.)